Tiedetään, ymmärretäänkö sitä käytännön tasolla? Ihmisen olisi hyvä ajatella,että rakentaakseen tulevaisuutta olisi tunnettava jonkin verran historiaa.
Yleensä ensimmäinen kiinteä ihmissuhde on melko valmis, kun lapsi syntyy. Lapsi kuulee kohtuun äitinsä äänet ja ne ovat siis tutut, kun lapsi syntyy.
Jos syntynyt on tyttö, jostain syystä tämä suhde on monesti koettu hyvin haastavaksi. Äidille on turvallista kiukutella ja sitten onkin helppo sysätä samaan osoitteeseen monet vaikeudet, jotka elämässä vastaantulevat. Luulisin, että äideillä yleensä olisi tarkoitus antaa rakkautta ja aikaa. Rajoja myös ja elää lapsensa kanssa yhteistä tavallista arkea.
Ihminen on mielestäni jo aika pitkällä ymmärryksen tiellä, jos pystyy näkemään, että vanhempien on vaikeaa antaa enempää, kuin mitä on itse saanut. Toki voi, jos tekee asian eteen itsensä kanssa työtä. Voin hyväksyä omat puutteeni kasvattajana ja äitinä paremmin, kun ymmärrän äitini ja vanhempieni tarkoittaneensa minun parastani elämässä. Onhan heillä ollut enemmän elämänkokemusta ja on myös tarvittu kärsivällisyyttä minun ymmärtämiselle , vaikka heiltä on puuttunut nykyaikana” joka suunnalta” pursuava teoreettinen tieto lapsen kehityksestä. Ehkä toisaalta on eletty tavallista arkea luottavammin omiin kykyihin kasvattajana, maalaisjärjellä on selvitty. Myös luottamus Korkeamman johdatukseen elämässä on auttanut silloinkin. Tieto välillä myös tuottaa ehkä turhaa hämmennystäkin. Uskon kuitenkin tavallisilla taidoilla ja elämisellä varustettujen vanhempien olevan omille lapsilleen parhaita asiantuntijoita. Ajattelen myös, että ellei vanhempi koskaan päräytä pinnaansa, uskaltaako lapsikaan sitä tehdä. Silloin hän voi kuvitella olevansa outo olio. Ennen oli hyve olla kiltti tyttö, liikaa kiukkua ei saanut osoittaa, vieläkin se on selvästi joillekin vaarallisen tuntuista. Minulla on ollut lapsuudenkodissani soitin; piano toimi hyvänä terapeuttina saadessani musiikin avulla iloita ja surra asioita. Olen siitä vanhemmilleni erittäin kiitollinen. Olen halunnut antaa lapsilleni mahdollisuuden purkaa tunteitaan liikunnan avulla, soittamalla ja ihan oman mieltymyksensä mukaan. Monet urheilulajit ovat olleeet erityisen suosittuja. Nykyaikana tietokoneet kyllä tahtovat saada vähän turhankin paljon ryöstettyä ajastamme.
Arjessa on monesti tuntunut haastavimmalta asialta ottaa lapsen kiukku vastaan ja yrittää itse pysyä rauhallisena. Ylilyöntejä tilanteissa tulee välillä, mutta silloin taas on hyvä sana olemassa; anteeksi ja taas jatketaan harjoituksia. Armollisuus täsääkin asiassa on tarpeelista. Olen kiitollinen, että lapseni eivät ole osoittaneet katkeruutta siitä, että en ole taloudellisista syistä pystynyt heille paljoa tarjoamaan maksullisia harrastuksia. He ovat sitten myöhemmin paikanneet asiaa itse, kun ovat olleet ansiotyössä. Keskustelu lapsen kanssa on monesti ollut tärkeää, ja sitä olisi varmasti saanut olla enemmän. Olen kuitenkin iloinen, että olen saanut oppia yksilönä tuntemaan juuri tämän lapsen, joka on minuakin annettu kasvattamaan.
Ja tästä on mielestäni hyvä jatkaa. Niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa…
