Kyllä ollaan kuulkaa onnekkaita Suomen maaperällä, kun meillä on monet murrealueet!
Lähden ajattelemaan asiaa yhteiskunnan perussolusta, minulle henkilökohtaisesti rakkaasta, omasta lapsuuskodista.
Äitini sukujuuret ulottuvat Karjalan Kannakselle. Isäni oli Etelä-Pohjalainen.
Tämä näkyi rikkautena perheessämme, samalla ymmärrän sen tuoneen myös haastetta elämäämme.
Olen oppinut huomaamaan, että karjalaista verta omaavat ovat monesti hyvin vilkkaita, iloisia ja mikä monesti on haastavaa lähimmäisille;” Suu ei ole ainoastaan syömistä varten, sillä myös puhutaan.” Tämä oli äidin lausahdus ja kuvasi hänen toimintaansa.
Isän luonteessa selvästi aistin aina ajatusta enempi tyyliin; ”Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa. Hänen mielestään asioita ei tarvinnut selitellä aina niin perinpohjaisesti.
Mieheni ja minä olemme samantyyppisessä suhteessa lähtökohdiltaan. Olen onnekseni saanut mieheni vähitellen ymmärtämään, että puhuminen meidän välillä on kultaa, joskus toki voisin laittaa suuni kiinni ainakin siksi aikaa, että mieskin saa suunvuoron. Hän on onneksemme oppinut pyytämään puheenvuoroa. Koen mieheni olevan parempi kuuntelija kuin minä. Mutta näillä mennään ja on tähän asti selvitty, oppimista ikä kaikki. Perhe on yhteinen yritys.
Kun nämä erilaiset ajatukset pelkästä puhumisesta yhdistyvät saman kurkihirren alla, on kyllä arjessa välillä ollut tekemistä ja opettelemista yhteisen sävelen löytämiseen. Totta ihmeessä on syntynyt riitatilanteita, ne kuuluvat terveeseen elämään. Minun mielestä pahinta, mitä itse voin kuvitella ahdistavuudessaan, on mykkäkoulu. Kun osapuolten kielenkannat eivät saa mitään puristettua helpottaakseen kodin ilmapiiriä, se on lyhyenä jaksonakin todella rankkaa ja repivää. Hiljaisuus tässä mielessä on minun mielestäni kyllä enintään hopeaa. Kyllä lapset aistivat ” mykkähiljaisuuden”, vaikkapa sitten osapuolten ilmeistä ja eleistä.
Mutta kun yhteisymmärrystä yritetään löytää, on kummankin osapuolen käveltävä peilin eteen ja rehellisenä itselleen ja toiselle voi todeta, että minun toiminnallani on ollut yleensä merkitystä myös tilanteen syntymiseen. Kun kumpikin näin löytää oman paikkansa, on sopuunkin helpompi ja lyhyempi tie. Aina toki ei asiat ole niin helppoja ja asioita on hyvä puida enemmänkin. Aviopuolisot ovat onnellisessa asemassa, jos sattuu olemaan jonkinlainen äänite häistä, joista voi käydä kuuntelemassa ja verestelemässä muistoja. Hääjuhlan tunnelmasta saa uutta raikkautta arkiseen eloon . Ihan sattumalta pappi ja puhuja ei ole niitä sanoja lausunut, joita omissa häissämme olemme saaneet matkaevääksi YHTEISELLE MATKALLE: Toisen kunniottamisesta lähtee niin paljon tässä suhteessa. Se sisältää avioliitossa niin paljon. Jos kunnioitan toista, haluan hänelle kaikkea hyvää ja tahdon olla hänen rinnallaan niin ylä – kuin alamäessäkin. Tähän on tilaisuudessa joukolla rukoiltu iloa ja voimia.
Äitini ja isäni kohdalla voin olla kiitollinen Taivaan Isälle, että vaikeuksien ja kärsimystenkin keskellä olemme saaneet turvata ikiaikojen Jumalaan ja olemme saaneet sopivan avun ajallaan, evankeliumilla on saatu korjata vikoja ja virheitä.
Kun asiat korjaantuvat, on kuunneltu toista puolin ja toisin, tuntuu puoliso RAKKAIMMALTA IHMISELTÄ MAAILMASSA, kuten vihkipappi kauniisti meille puhui häätilaisuudessa .Hänet on annettu avuksi ja rinnallakulkijaksi elämään jakamaan asioita. Vuosikymmenten jälkeenkin voi tuntea syvää rakkautta samaa ihmistä kohtaan, joka minuakin rakastaa.
Kannattako ihmisen olla tyytymätön saamaansa lahjaan aviopuolisossa, onhan hän puolikas itsestä!
