Tekijä: kotoillen

Kyllä taas kerran joudun sanomaan ja toteamaan, kyllä asiat oli ennenvanhaan paremmin. Tämän sanon sydämeni vahvalla rintaäänellä.

Nimittäin. Jos ajattelen isovanhempiani, kyllä voin rehellisesti sanoa, että asiat ovat olleet paremmin. Kotona on ollut sukupolvet yhdessä, on hoidettu vanhuksen tarpeita samalla, kun nuorempi polvi on varttunut. Helppoa se ei ole ollut varmastikaan aina, vaivoja on ollut silloinkin, mutta huoli vanhuksen selviämisestä hoitopaikassa ei ole ollut rasittamassa nuorempaa sukupolvea, kuten nykyään, se voi tuoda suoranaista tuskaa heidän asuessa eri paikkakunnalla.

Kyllä sydäntä suoraan sanoen SÄRKEE…

Kun seuraan maailmanmenoa, kyllä selvästi huomaan, kuinka on unohdettu vanhempien ihmisten kunnioittaminen. Toki asioista tulee keskustella ja vanhuksen etu tulee ottaa huomioon. Hänen kunnostaan riippuu myös, miten paljon puututaan asioihin. On myös oikein tehdä hänen etunsa mukaisia päätöksiä vanhusta kuunnellen.

Hävettää, kun ajattelen, miten PALJON he ovat tehneet meidän nuorempien eteen ja koko maan ja yhteiskunnan. Kyllä nyt pitäisi äkkiä tehdä oikeasti asioille, eikä vain kiinnijäämisen tuloksena selitellä ja luvata hyvää tapahtuvan vain kohun rauhoittamiseksi. Toki työnjohdolla voi olla paljonkin vaikeuksia tietää, miten hoitaja toimii, ja kyllä toivoisin , että vanhusten kanssa työskentelevä ihminen kokisi olevansa arvokkaiden ihmisten kanssa työskennellessään. Kaikki eivät tässäkään työssä koe kutsumusta siihen, joka varsinkin tässä aikaa vievässä hoivatyössä olisi kyllä erittäin toivottavaa.

Onko oikeasti niin, ettei meillä ole aikaa antaa näille ihmisille, jotka ovat meille aikaansa antaneet laskelmoimatta yön tunteja, terveyttään jne.

Ison perheen äitinä minulla on riittämättömyyden tunne, kun tuntuu, että oma perhe vie aikaa, joka on kyllä minun, ymmärrän sen, ensisijainen työmaani. Haluaisin antaa vanhukselle enemmän aikaa, käydä katsomassa häntä, mutta kun minäkin olen tavallinen kuolevainen,  niin kaikkea en pysty tekemään. Onneksi tänä päivänä saan ja haluan luottaa, että hän saa hyvän hoidon. Siitä kiitän henkilökuntaa ja suurimman kiitoksen tahdon osoittaa Taivaan Isälle, jolta uskon hoitajienkin saavan auttavaisen mielen ja lämmön hoitamiseen.

Olen saanut monesti olla oppimassa elämästä todella arvokkaita asioita jutellessani läheisen vanhuksen kanssa.

Kannattaa käydä heidän kanssaan keskusteluja. Sieltä tulee monta kertaa sellaisia viisauksia, että monen nuoremman mielipiteet kalpenee rinnalla kevyesti.

Kiitetään elävää rakastamme meidän eteen tehdystä työtä, en usko heidän siitä liikaa ylpistyvän. Ei haudalle tuodut kukkaset enää häntä lämmitä, mutta kyllä nekin kertovat läheisten kunnioituksesta häntä kohtaan.

Jakamista kaipaa vanhuskin elämän kulusta. Nauretaan ja itketään vanhusten kanssa, ei ne kyyneleetkään niin vaarallisia ole, koska ilostakin voi itkeä ja ne ovat kauniita , ne puhtaat kyyneleet.

Nyt vaalien alla suosittelen miettimään, kenelle äänesi annat.

Tämän päivän lapsi

huomisen aikuinen.

Ympyrän  sulkeutuessa

aivan liian pian

tämän päivän päättäjä

onkin avun tarvitsija♥

Eikö nyt kannattaisi mennä ♥ :n ääntä kuunnellen?

Kevään yhteisvalinta-aika lähestyy. Suuri mahdollisuus.

On ehkä ensimmäinen hetki, kun tosissaan joudut miettimään omaa tulevaisuuttasi. Miten nopeasti loppujen lopuksi menikään niin turvallisen tuntuinen opinahjo peruskoulussa? Kesälomien jälkeen oli selvä tie. Ehkä et ole ajatellut, mutta olet saavuttanut ensimmäisen työtodistuksesi saadessasi päästötodistuksen käteesi 9-luokan jälkeen. Koulunkäynti on ollut sinun työtäsi. Ja edelleenkin on hyvä ponnistella tulevaisuuden eteen.

Sinusta varmasti tuntuu jännittävältä miettiä: ”Mikä minusta tulisi isona…”

Ajattelepa, mistä itse olet nyt kouluaikana tykännyt.
Mitkä olivat niitä tunteja, joissa sinä koit olevasi parhaimmillasi ja mistä sait tunteen, että tämä minulta sujuu. Olisikohan sitä mahdollisuus tehdä työksesi vai haluaisitko pitää sitä harrastuksen tasolla?

Pidätkö kokeisiin lukemisesta ja sujuuko se sinulta niin, että harrastuksiinkin jää aikaa. Jos näin on, voisit helposti selvitä lukiossa. Ehkä mielessäsi on selkeä suunitelma ammatista, johon päästäksesi tarvitset ylioppilastodistuksen. Jos näin on, onnittelut sinulle.

Mutta, jos et tiedä…

Pysähdy hetkeksi ajattelemaan, mitä sinä haluaisit tehdä saadaksesi itsellesi rahaa, jotta pystyisit elämään. Pelkkä raha ei tee onnelliseksi, siksi on niin tärkeää miettiä, mikä olisi sinulle mieluinen ammatti. Ja että voisit olla tyytyväinen ratkaisuusi. Läheisesi ja ystäväsi voivat tukea ja antaa neuvoja, mutta valinnan saat tehdä itse. Silloin olet myös tyytyväinen valintaasi. Ja vaikka se ei osuisi heti kohdalleen, on mahdollisuus yrittää uudelleen. Aina kannattaa yrittää, kaikista opinnoista on omaan elämään hyötyä.

Jos tutullasi tai läheiselläsi on mielenkiintoinen ammatti, kysele rohkeasti sen hyviä ja varjopuolia. Voit saada arvokasta tietoa käytännön elämän tasolta.

Jos sinulla on jo selkeä ammatillinen toive, on ratkaisu helpompi. Onnea opiskelupaikan saamiseen.

Valitsetpa ammatillisen koulutuksen tai lukio-opinnot, valinta on SINUN oma.

Kaikki ammatit ovat yhtä arvokkaita.

Maailma tarvitsee sinun työpanostasi!

Tsemppiä sinulle valintaasi ja suuunnitelmillesi!

Kyllä ollaan kuulkaa onnekkaita Suomen maaperällä, kun meillä on monet murrealueet!

Lähden ajattelemaan asiaa yhteiskunnan perussolusta, minulle henkilökohtaisesti rakkaasta, omasta lapsuuskodista.

Äitini sukujuuret ulottuvat Karjalan Kannakselle. Isäni oli  Etelä-Pohjalainen.

Tämä näkyi rikkautena perheessämme, samalla ymmärrän sen tuoneen myös haastetta elämäämme.

Olen oppinut huomaamaan, että karjalaista verta omaavat ovat monesti hyvin vilkkaita, iloisia ja mikä monesti on haastavaa lähimmäisille;” Suu ei ole ainoastaan syömistä varten, sillä myös puhutaan.” Tämä oli äidin lausahdus ja kuvasi hänen toimintaansa.

Isän luonteessa selvästi aistin aina ajatusta enempi tyyliin; ”Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa. Hänen mielestään asioita ei tarvinnut selitellä aina niin perinpohjaisesti.

Mieheni ja minä olemme samantyyppisessä suhteessa lähtökohdiltaan. Olen onnekseni saanut mieheni vähitellen ymmärtämään, että puhuminen meidän välillä on kultaa, joskus toki voisin  laittaa suuni kiinni ainakin siksi aikaa, että mieskin saa suunvuoron. Hän on onneksemme oppinut pyytämään puheenvuoroa. Koen mieheni olevan parempi kuuntelija kuin minä. Mutta näillä mennään ja on  tähän asti selvitty, oppimista ikä kaikki. Perhe on yhteinen yritys.

Kun nämä erilaiset ajatukset pelkästä puhumisesta yhdistyvät saman kurkihirren alla, on kyllä arjessa välillä ollut tekemistä ja opettelemista yhteisen sävelen löytämiseen. Totta ihmeessä on syntynyt riitatilanteita, ne kuuluvat terveeseen elämään. Minun mielestä pahinta, mitä itse voin kuvitella ahdistavuudessaan, on mykkäkoulu. Kun osapuolten kielenkannat eivät saa mitään puristettua helpottaakseen kodin ilmapiiriä, se on lyhyenä jaksonakin todella rankkaa ja repivää. Hiljaisuus tässä mielessä on minun mielestäni kyllä enintään hopeaa. Kyllä lapset aistivat ” mykkähiljaisuuden”, vaikkapa sitten osapuolten ilmeistä ja eleistä.

Mutta kun yhteisymmärrystä yritetään löytää, on kummankin osapuolen käveltävä peilin eteen ja rehellisenä itselleen  ja toiselle voi todeta, että minun toiminnallani on ollut yleensä merkitystä myös tilanteen syntymiseen. Kun kumpikin näin löytää oman paikkansa, on sopuunkin helpompi ja lyhyempi tie. Aina toki ei asiat ole niin helppoja ja asioita on hyvä puida enemmänkin. Aviopuolisot ovat onnellisessa asemassa, jos sattuu olemaan jonkinlainen äänite häistä, joista voi käydä kuuntelemassa ja verestelemässä muistoja. Hääjuhlan tunnelmasta saa uutta raikkautta arkiseen eloon . Ihan sattumalta pappi ja puhuja ei ole niitä sanoja lausunut, joita omissa häissämme olemme saaneet matkaevääksi YHTEISELLE MATKALLE: Toisen kunniottamisesta lähtee niin paljon tässä suhteessa. Se sisältää avioliitossa niin paljon. Jos kunnioitan toista, haluan hänelle kaikkea hyvää ja tahdon olla hänen rinnallaan niin ylä – kuin alamäessäkin. Tähän on tilaisuudessa joukolla rukoiltu iloa ja voimia.

Äitini ja isäni kohdalla voin olla kiitollinen Taivaan Isälle, että vaikeuksien ja kärsimystenkin keskellä olemme saaneet turvata ikiaikojen Jumalaan ja olemme saaneet sopivan avun ajallaan, evankeliumilla on saatu korjata vikoja ja virheitä.

Kun asiat korjaantuvat, on kuunneltu toista puolin ja toisin, tuntuu puoliso RAKKAIMMALTA IHMISELTÄ MAAILMASSA, kuten vihkipappi kauniisti meille puhui häätilaisuudessa .Hänet on annettu avuksi ja rinnallakulkijaksi elämään jakamaan asioita. Vuosikymmenten jälkeenkin voi tuntea syvää rakkautta samaa ihmistä kohtaan, joka minuakin rakastaa.

Kannattako ihmisen  olla tyytymätön saamaansa lahjaan aviopuolisossa, onhan hän puolikas itsestä!

Tiedetään, ymmärretäänkö sitä käytännön tasolla? Ihmisen olisi hyvä ajatella,että rakentaakseen tulevaisuutta olisi tunnettava jonkin verran historiaa.
Yleensä ensimmäinen kiinteä ihmissuhde on melko valmis, kun lapsi syntyy. Lapsi kuulee kohtuun äitinsä äänet ja ne ovat siis tutut, kun lapsi syntyy.
Jos syntynyt on tyttö, jostain syystä tämä suhde on monesti koettu hyvin haastavaksi. Äidille on turvallista kiukutella ja sitten onkin helppo sysätä samaan osoitteeseen monet vaikeudet, jotka elämässä vastaantulevat. Luulisin, että äideillä yleensä olisi tarkoitus antaa rakkautta ja aikaa. Rajoja myös ja elää lapsensa kanssa yhteistä tavallista arkea.
Ihminen on mielestäni jo aika pitkällä ymmärryksen tiellä, jos pystyy näkemään, että vanhempien on vaikeaa antaa enempää, kuin mitä on itse saanut. Toki voi, jos tekee asian eteen itsensä kanssa työtä. Voin hyväksyä omat puutteeni kasvattajana ja äitinä paremmin, kun ymmärrän äitini ja vanhempieni tarkoittaneensa minun parastani elämässä. Onhan heillä ollut enemmän elämänkokemusta ja on myös tarvittu kärsivällisyyttä minun ymmärtämiselle , vaikka heiltä on puuttunut nykyaikana” joka suunnalta” pursuava teoreettinen tieto lapsen kehityksestä. Ehkä toisaalta on eletty tavallista arkea luottavammin omiin kykyihin kasvattajana, maalaisjärjellä on selvitty. Myös luottamus Korkeamman johdatukseen elämässä on auttanut silloinkin. Tieto välillä myös tuottaa ehkä turhaa hämmennystäkin. Uskon kuitenkin tavallisilla taidoilla ja elämisellä varustettujen vanhempien olevan omille lapsilleen parhaita asiantuntijoita.  Ajattelen myös, että ellei vanhempi koskaan päräytä pinnaansa, uskaltaako lapsikaan sitä tehdä. Silloin hän voi kuvitella olevansa outo olio. Ennen oli hyve olla kiltti tyttö, liikaa kiukkua ei saanut osoittaa, vieläkin se  on selvästi joillekin vaarallisen tuntuista. Minulla on ollut lapsuudenkodissani  soitin; piano toimi hyvänä terapeuttina saadessani musiikin avulla iloita ja surra asioita. Olen siitä vanhemmilleni erittäin kiitollinen.   Olen halunnut antaa lapsilleni mahdollisuuden purkaa tunteitaan liikunnan avulla, soittamalla ja ihan oman mieltymyksensä mukaan.  Monet urheilulajit ovat olleeet erityisen suosittuja. Nykyaikana tietokoneet kyllä tahtovat saada vähän turhankin paljon ryöstettyä ajastamme.
Arjessa on monesti tuntunut haastavimmalta asialta ottaa lapsen kiukku vastaan ja yrittää itse pysyä rauhallisena. Ylilyöntejä tilanteissa tulee välillä, mutta silloin taas on hyvä sana olemassa; anteeksi ja taas jatketaan harjoituksia. Armollisuus täsääkin asiassa on tarpeelista. Olen kiitollinen, että lapseni eivät ole osoittaneet katkeruutta siitä, että en ole taloudellisista syistä pystynyt heille paljoa tarjoamaan maksullisia harrastuksia. He ovat sitten myöhemmin paikanneet asiaa itse, kun ovat olleet ansiotyössä. Keskustelu lapsen kanssa on monesti ollut tärkeää, ja sitä olisi varmasti saanut olla enemmän.  Olen kuitenkin iloinen, että olen saanut oppia  yksilönä tuntemaan juuri tämän lapsen, joka on minuakin annettu kasvattamaan.

Ja tästä on mielestäni hyvä jatkaa. Niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa…